Kesä tulla tilkuttaa…

Kesän kunniaksi tarjoamme lukijoillemme lisää meidän suomalaisten rakastaman saunan  historiaa.  Riihimäki-seuran jäsen Yrjö Tiippana on kirjoittanut kiehtovan historiikin Viipurin yleisistä saunoista  ja luovuttanut siitä lyhennelmän blogimme lukijoille.  Mikä onkaan mukavampaa kuin nauttia kesäisestä saunasta sekä saunomalla että sen historiaan syventymällä. Toivotamme teille mitä mukavimpia ja antoisimpia lukuhetkiä!

Lähettäkää meille toiveitanne, ehdotuksia ja ideoita blogimme aiheiksi osoitteeseen: leila.mustanoja@gmail.com.

Hyvää ja rauhallista kesää kaikille jäsenille!

Viipurin yleiset saunat

Tiivistelmä

Alkusanat

Maaliskuusta 2017 lähtien noin puolentoista vuoden kuluessa kirjoitin historiikit – joita voidaan luonnehtia myös kronikoiksi – Riihimäen ja Hämeenlinnan yleisistä saunoista. (1 ”Aina hyvä löyly ja kohtelu”, Riihimäen yleisten saunojen historiaa, 2018/2; ”Puhdas wesi sekä siisteys kaikin puolin on otettu huomioon”, Hämeenlinnan yleiset saunat 1862 -, 2018) Edelliseen sain kipinän äitini työhistoriasta, koska hän toimi muiden toimiensa ohella saunottajana kahdellakin Riihimäen kauppala- ja kaupunkiajan saunalla, kolmella eri vuosikymmenellä. Niistä toisen, Harjunrinteen saunan, vastojen hankintaan ja ”kasöörin” sijaistuksiin – viipurilaisittain eräänlaisena ”toraskana” – itsekin vähäisemmässä määrin osallistuin. Hämeenlinnan työn tarkoituksena oli osittain tehdä vertailuja nuoren, nopeasti kasvaneen ja teollistuneen paikkakunnan ja vanhan, ennen viime sotia leimallisesti hallinto- ja koulukaupunkina tunnetun kaupungin välillä.

Kun aihe ei edelleenkään jättänyt rauhaan, seuraavia kohteita ei tarvinnut kauan miettiä. Olihan edesmennyt äitini Karjalan evakko, syntyisin rajantakaiselta Rautjärveltä ja työskennellyt nuoruudessaan Hiitolassa ja Käkisalmessa, toimien jälkimmäisellä paikkakunnalla mm. ortodoksipapin – tai ”venäläisen papin”, jota ilmaisua hän itse käytti – palveluksessa. Olen näin ollen itsekin puoliksi karjalaista heimoa. Isoisäni suoritti 3-vuotisen asepalveluksensa 1880-luvun loppupuolella ns. Suomen vanhassa väessä Viipurin 8. tarkk’ampujapataljoonassa Papulassa.

Henkilöyhteyksiä Riihimäen saunoistakin Karjalaan löytyi, Harjunrinteen saunan osti muutama viipurilainen henkilö viime sotien jälkeen muodostaen siitä osakeyhtiön, ja siellä toimi vuosikaudet myös viipurilainen saunottaja ja kuppari. Riihimäkeläisen Vellamon saunan pitkäaikaisena omistajana taas oli Sakkolasta syntyjään ollut  joviaali kansanmies.

Niinpä kehkeytyi ajatus laajentaa aihekokonaisuus trilogiaksi, jonka kolmannen osan sisällä olisi vielä lähtökohtaisesti Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupunkien muodostama trilogia. Rajasin työn vain Neuvostoliitolle luovutetulla alueella sijainneisiin saunoihin, vaikka esimerkiksi Lappeenrantakin olisi saattanut olla mielenkiintoinen tutkimuskohde. Aiempien töideni tapaan jätin tutkimuksen ulkopuolelle rajatulle käyttäjäkunnalle tarkoitetut saunat, kuten liike- tai julkisyhteisöjen henkilökuntasaunat ja hotellien saunat.

Sodanjälkeistä Viipuria tunsin vain muutaman ”läpijuoksun” verran Leningradin matkojen yhteydessä ja 1990-luvulla tekemäni työmatkan pohjalta. Käkisalmen ja Sortavalan menneen ja nykyisyyden tuntemukseni oli lähes nolla. Joutuisin siis tiiviisti opiskelemaan kaupunkien karttapohjia ja tekemään ”aikamatkoja” muun kirjallisen materiaalin avulla.

Viipurista kirjoitetusta painetusta materiaalista olikin runsaudenpula. ”Matkaoppaina” olivat käytettävissä mainioin tekstiosioin täydennetyt Viipurin karttakirja 1939 ja Viipurin historiallinen kartasto. Suppean aihealueenkin historiikeissa kaupunkien viralliset yleishistoriat ovat välttämätöntä taustamateriaalia, joskin ne aiemman kokemukseni perusteella yleensä sisältävät tietoa saunoista hyvin niukasti jos lainkaan. Tässä suhteessa Viipurin kaupungin historian IV osa (vuodet 1812-1917) oli poikkeus. Siinä lähdetietoja yleisistä saunoista oli useita, alkaen aina autonomian ajan alusta 1810-luvun loppupuolelta. Valitettavasti kaupungin suomalaisen historian loppuvuodet käsittävässä seuraavassa osassa saunatoimintaa valottavia tietoja ei ollut. Molemmat osat kuitenkin sisälsivät varsin seikkaperäistä kiinteistötietoa.

Jotakin ja osin seikkaperäistäkin tietoa löytyi eräistä lähdeluettelossa mainituista muista teoksista. Mainitsen tässä erikseen vain kolme: ensinnäkin runsaalla kuvituksella ja lennokkaalla tekstillä varustettu Viipuri, Kansainvälinen kaupunki. (2 Tekstin on laatinut filosofian tohtori ja professorin arvonimen saanut Sven Hirn (1925-2013), monipuolinen kulttuurihistoriallinen kirjailija. Kuvituksesta on vastannut Viipurissa syntynyt arkkitehti Juha Lankinen (1937-2015), joka oli ehkä Viipurin rakennuskannan parhaiten tuntenut suomalainen ja omisti hyvin laajan rakennuskuvaston. Lisäksi hän mm. suunnitteli ja toteutti työryhmineen Viipuri 1939-pienoismallin ja oli vielä mukana sen piirustusten pohjalta toteutetussa VirtuaaliViipuri 1939-hankkeessa.) Toiseksi suoraan viipurilaiseen osuuskuntasaunojen historiaan pureutuvat Talikkalan Työväen Sauna- ja Rakennusosuuskunta r.l. ja Hiekkalaisten yhteistoimintaa ja muita elämänvaiheita. Molemmat ovat ilmeisiä bibliofiilisiä harvinaisuuksia; seikkaperäinen Talikkala-historiikki löytyi pienen tutkimisen jälkeen Lappeenrannan  kaupunginkirjaston Carelica-kotiseutukokoelmasta ja Hiekka-historiikin bongasin nettiantikvariaatista. Näissä historiikeissa osuuskuntasaunojen historia on selvitetty verrattain tyhjentävästi, tehtäväksi jäi vain esittää se keskeiset ja ”parhaat palat” sisältävässä muodossa.

Keskeisen lähdemateriaalin tulivat muodostamaan Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet, joita hyödynsin jo kahdessa ensimmäisessä työssä. Tosin vapaaseen internet-käyttöön niitä on julkistettu vain vuoteen 1929 saakka, paria poikkeusta lukuun ottamatta. (3 Tälle tutkimukselle onnekkaasti nämä poikkeukset ovat, jostakin erityisestä syystä, Sortavalassa ja Käkisalmessa ilmestyneet Laatokka ja Käkisalmen Sanomat. Ne löytyivät digitoituina koko toiminta-ajaltaan.) Viipurissa sanomalehtiä onkin ilmestynyt lukuisia, ensimmäiset suomen- ja ruotsinkieliset lehdet jo 1830-40-luvuilla (1820-30-luvuilla ilmestyi myös kaksi saksankielistä lehteä). Pitkäikäisin suomenkielinen lehti on ollut Karjala, joka on ilmestynyt vuodesta 1904 ja ilmestyy Lappeenrannassa yhä. Ruotsinkielisistä olivat pitkäikäisimpiä Wiborgsbladet ja vuosisadanvaihteesta talvisotaan saakka ilmestynyt Wiborgs Nyheter. Viimeksi mainittua perinteikäs viipurilainen hyväntekeväisyysyhdistys, ”Tammikuun 7. päivän Yhdistys ” (Föreningen 7:e januari), julkaisee yhä kerran vuodessa tammikuussa ilmestyvänä aikakausjulkaisuna. Pidin tärkeänä, että lehdet ovat edustettuina monipuolisesti, riippumatta kielestä tai poliittisesta taikka katsomuksellisesta suuntauksesta. Kuten lähdeluettelosta voidaan havaita, olenkin hakenut tietoa 15:stä Viipurissa eri aikoina ilmestyneestä sanomalehdestä. Lainaukset ruotsinkielisestä lehdistöstä olen kääntänyt itse parhaan kykyni mukaan.

Kaupparekisterin internetissä oleva yrityshakupalvelu VIRRE auttaa historiantutkijaa vain hyvin rajoitetusti, erityisesti lakanneiden yritysten ja yhteisöjen suhteen, jollaisia tutkimusteni kohteet ovat olleet poikkeuksetta. Näistä on saatavilla vain kaupparekisterinumero ja rekisteristä poiston päivämäärä, ei sen sijaan tärkeämpää rekisteriin merkitsemispäivämäärää. Luovutetulla alueella sijainneiden yhteisöjen suhteen lisäongelma on alkuperäisen kotipaikkatiedon puuttuminen ja tämän tiedon puuttuminen ylipäätänsäkin. Sekä talvi- että jatkosodan jälkeen näiden yhteisöjen kotipaikaksi määrättiin lailla Helsinki, mutta VIRRE-palvelussa näyttää poikkeuksetta kotipaikkakenttä olevan tyhjä, ellei muuta kotipaikkaa ole erikseen ilmoitettu. On lisäksi mahdollista, että kaikkia rekisteröityjäkään luovutetun alueen yrityksiä ei rekisteristä löydy joko aineiston katoamisen tai teknisten kirjaamismenettelyjen vuoksi.

Kuten jo edellä viittasin, saatoin hyödyntää eräitä kirjallisia lähteitä Lappeenrannan kaupunginkirjaston Carelica-kotiseutukokoelmasta. Sain myös tilaisuuden toimittaa historiikin kappaleen Carelica-kokoelmaan liitettäväksi. Erityisen mieltä lämmittävää ja innostavaa oli 115-vuotiset perinteet omaavan Karjala-lehden arvostus työtäni kohtaan, kun se toimittaja Paula Kiviluoman laatiman laajan artikkelin kautta saattoi viipurilaista saunakulttuuria laajempaan tietoisuuteen (Karjala n:o 11/ 2019, 28.3.2019). Omakustanteena teetetystä historiikista muodostuu A4-kokoon tulostettuna 88-sivuinen kirjanen, jossa on 100 kuvaa, näistä valtaosa sanomalehdistä otettuja leikekuvia. Paitsi Lappeenrannan kaupunginkirjastosta, historiikki on saatavissa toistaiseksi vain tekijältä, joko omakustannushintaisena kirjasena tai tätäkin edullisempana digitaalisena pdf-versiona.

Nimesin tämän työn Karjalan saunojen ”historiikki ykköseksi”, vain Viipurin käsittäväksi osaksi, koska materiaalia kertyi jo tämän vanhan Viipurin läänin pääkaupungin osalta runsaasti. Pyrin pääsemään käsiksi Sortavalan, Käkisalmen ja mahdollisesti muidenkin suurempien asutuskeskusten saunahistorian kirjoittamiseen, vaikkakin näissä yleisiä saunoja oli vain muutamia harvoja. Kysymyksessä voisi olla Karjalan saunojen kronologinen historia, johon sisältyisivät vielä Viipurinkin saunat lyhyin maininnoin. Tässä ensimmäisessä osassa kerrotaan jo muutamin sanoin viipurilaisen saunanpitäjän Ensoon rakennuttamasta varsin merkittävästä sauna- ja pesulaitoksesta.

Tutkimuksen yhteenvetoa

Digitoidun sanomalehtitiedon vaikutus tämän historiikin sisällön laajuuteen ja laatuun on ollut ratkaiseva. Digitoitu aineisto hakuominaisuuksineen on antanut verrattoman työvälineen, jota menneiden aikojen tutkijoilla ei ole ollut. Selvää on, että Viipurissa ilmestyneiden lukuisien lehtien selaaminen arkistokappaleista tai edes mikrofilmeiltä olisi ollut mahdotonta. Lehtitieto on useiden saunojen osalta osoittautunut ainoaksikin tietolähteeksi.

Professori Sven Hirn kiteyttää lehdistön merkityksen tutkimuksen lähteenä erinomaisesti, kun hän teoksessa Viipuri – Kansainvälinen kaupunki pohtii ”lähtökohtaa retkelle vuosisadan vaihteen Viipuriin”. Halusinkin lainata hänen lennokasta tekstiään muutaman rivin:

Retkeilyä hankaloittaa, että viipurilainen muistelmakirjallisuus on nuivaa. Aikalaiset jättivät harvoja työstettyjä todistuskappaleita. Apuneuvoina on historiallisen kirjallisuuden ohella käytettävä satunnaista ja kirjavaa aineistoa. Palapelin osaset on pääosin poimittu paikallisista sanomalehdistä. Niitten uutiset, havainnot ja kannanotot antavat käsityksen sen hetken tapahtumista ja tunnelmista. Elämä sykkii aidosti ja oikukkaasti. Yleistykset kertoja joutuu sommittelemaan itse ja kantamaan niistä vastuun.

Hirn käytti samaa sanomalehdistöön pohjautuvaa tutkimusmenetelmää myös teoksessa Viipuri – suomalainen kaupunki. Lainatussa tekstissä on kuvattu jokseenkin tyhjentävästi tämänkin kirjallisen tuotokseni pääasiallinen tutkimusmetodi ja sen merkitys. Palapelin osasten etsimisestä on juurikin kysymys, mutta on usein hyväksyttävä löytyvän tiedon sirpaleisuus. Aikalaisten muistelmat saattavat antaa ainutlaatuista tietoa mutta ovat monesti vajaita ja virheellisiäkin. Sen sijaan lehtien ilmoitukset, uutiset ja pakinat antavat reaalista kuvaa kulloisestakin ajankohdasta.

Toisaalta lehtiaineiston yleisenä heikkoutena on ollut sen ylimalkaisuus. Ilmoituksissa ei useissa tapauksissa ole saunalaitoksen sijainti- tai yhteystietoja taikka omistajan tai saunanpitäjän nimeä, vaan tarkemmat tiedot on pitänyt pyrkiä hankkimaan muista lähteistä. Vanhempina aikoina on muun muassa ollut tyypillistä, että henkilönnimissä esiintyy vain etunimen alkukirjain. Lehdistössä ilmoitettu ”omistajuus” on käsitettävä laajasti, se ei välttämättä eikä useinkaan ole tarkoittanut itse saunakiinteistön omistamista vaan pääsääntöisesti toiminnan vuokraamista.

Kuten historiikista tarkemmin ilmenee, autonomian ja itsenäisyyden ajoilta pystyin toteamaan noin 43 saunalaitosta, kun omistajien tai toiminnan harjoittajien vaihdoksetkin lasketaan mukaan. Valtaosa saunoista perustettiin joko historiallisen keskustan laitaosiin Patterimäen-Pantsarlahden alueelle tai vuosisadan vaihteessa voimakkaasti kasvaneisiin itäisiin ja läntisiin esikaupunkeihin. Autonomian ajalla venäläistaustaisten kauppiaiden ja teollisuusmiesten rooli oli hallitseva, Vasili Schataloff, Alexander Schavoronkoff ja Konstantin Jakovleff heistä merkittävimpinä. Alun perin heidän Patterimäen-Pantsarlahden alueelle perustamansa tai sieltä hankkimansa saunat – myöhemmät Savo-Karjalan/Puistonpään sauna ja Patterinmäen sauna – olivat kaupungin pitkäikäisimpiä ja merkittävimpiin kuuluneita saunoja 1800-luvun loppuvuosikymmeniltä aina jatkosodan vuosiin saakka. Kaikki nämä laitokset luonnollisesti kokivat monia perusparannuksia ja uudisrakentamistakin matkan varrella, ja harjoittajakuntakin suomalaistui itsenäisyyden aikana.

Samanaikaisesti toiminnassa olleiden saunojen määrä saavutti huippunsa 1910-luvun alussa, vähintään 12 saunaa, jolla tasolla se pysyi ainakin vuoteen 1930 saakka. Määrä ei tosin näytä olennaisesti laskeneen 1930-luvullakaan. Jatkosodan aikana käynnistettiin vielä 6 saunan toiminta.

Useassa tapauksessa saunatoimintaa harjoitettiin joko osuuskunta- tai osakeyhtiö- muotoisena. Saunojen osuuskuntapohjaisuus tuntuukin Viipurille luontevalta, koska kaupunki oli yleisestikin osuuskuntatoiminnan edelläkävijöitä Suomessa. Jo 1800-luvun lopulla aloittaneen ”Kirvesmiesten saunan” jälkeen kaupungissa toimivat menestyksellisesti yli 30 vuoden ajan Talikkalan ja Paulovskin/Hiekan saunaosuuskunnat. Pelkästään saunatoiminnan harjoittamiseen tarkoitettu osuuskunta lienee ollut koko maankin huomioon ottaen ainutlaatuista. Osuusliikkeet saattoivat kyllä harjoittaa saunatoimintaa päätoimintojensa ohessa, esimerkkeinä Osuustalo Sampo 1910-luvulla ja Viipurin Osuusliike 1930-luvun loppupuolella, samaten Itä-Karjalan Osuusliike Sortavalassa. Osakeyhtiöinä saunatoimintaa harjoittivat Jakovleffin sauna Pantsarlahdessa, tosin teollisuustoiminnan ”sateenvarjon” alla, Oy Kivakka (Savo-Karjalan sauna ”puiston päässä”), O.y. Sampo Papulassa ja Oy Maja Saunalahdessa.

Lystikkäitä ja mielestäni viipurilaisuutta hyvin kuvaavia tapahtumia olivat saunottajien järjestämät tanssiaiset ja iltamat Schavoronkoffin, Savo-Karjalan ja Papulan saunoilla. Tilaisuuksia järjestettiin varojen hankkimiseksi joko kylvettäjien ammattiosaston toimintaan tai kylvettäjien hautausapurenkaan avustuksiin. Tiedossani ei ole vastaavia tapahtumia muualta Suomesta.

Kylpijöiden kannalta oli kätevää saada useilla saunoilla parturipalveluita, joista 1930-luvulle tultaessa jouduttiin vähitellen luopumaan hygieniavaatimusten ja ehkä myös parturiliikkeiden esittämän kritiikin vuoksi.

Talvisodassa usea sauna tuhoutui joko kokonaan tai osittain. Siitä huolimatta venäläiset lienevät käyttäneet säilyneitä laitoksia, ainakin Patterinmäen sauna oli ollut käytössä, venäläisten siihen tekemien korjaus- ja muutostöiden jälkeen. Suomalaisten saunatoiminta alkoi uudelleen vähitellen jo vuoden 1941 lopulta lähtien, ja kaikkiaan toimi jatkosodan aikana 6 saunaa. Kylpijämäärät nousivat sodan kuluessa saavuttaen viikoittaisen huipun vuonna 1944, jolloin pelkästään Talikkalan kahdessa osuuskuntasaunassa (Patterimäen sauna ja Yhteiskoulunkadun sauna) määrä oli n. 2.750.

Luovutetun alueen kiinteistöille aiheutuneista sotavahingoista maksettiin korvauksia ensin talvisodan ja sittemmin jatkosodan jälkeen säädettyjen korvauslakien perusteella. Talvisodan aikaisista menetyksistä korvauspäätöksiä ei ehditty tehdä useimmissa tapauksissa ennen jatkosodan alkamista. Lisäksi korvausperuste muuttui, kun luovutettu alue palautui suomalaisten haltuun ja julistettiin jälleen Suomeen liitetyksi. Kun omaisuus, tai se mitä siitä oli jäljellä, palautui jälleen entiselle omistajalle, korvausta ei määritetty menetetystä omaisuudesta vaan pelkästään sille aiheutuneista vahingoista. Valtioneuvoston asettamat arviointilautakunnat kävivät toteamassa vahingot paikan päällä. Jatkosodan jälkeen korvausperuste muuttui jälleen, koska korvattavaksi tuli kiinteistön lopullinen menetys. Kummankin sodan korvauksiin tarvittavia varoja kerättiin erillisellä omaisuudenluovutusverolla, mutta merkittävä osa korvauksista lienee lopulta jäänyt valtion budjetista hoidettavaksi.

Talikkalan Työväen Sauna- ja Rakennusosuuskunta sai korvauspäätöksen talvisodan vahingoista vasta helmikuussa 1944, nettomääräisenä vajaat 1,5 milj. mk. Toisen korvauslain mukaisia korvauksia ei osuuskunnan historiikista ilmene. Hiekan Sauna-Osuuskunta sai korvausta kummankin lain perusteella yhteensä runsaat 1,6 milj. mk. Todettakoon vielä, että jatkosodan jälkeisen korvauslain perusteella Hiekan osuuskunnan saama korvaus oli n. 38 % osuuskunnan ilmoittamasta menetysten määrästä.

Suomalainen saunatoiminta Viipurissa loppui, mutta sen vaikutukset näkyivät uusissakin oloissa emämaan puolella. Esimerkkeinä siitä ovat Sävel Rantasen harjoittama toiminta kolmessakin saunassa Helsingissä ja hänen pitkäaikainen toimintansa Liikesaunojen Liiton johtotehtävissä sekä Saunakulttuuri Säätiön perustaminen Hiekassa toimineiden sauna- ja veneosuuskuntien varoilla.

Totesin, että monikielisen Viipurin historiaa tutkivalle kohtuullisen hyvä ruotsin taito on välttämätöntä. Venäjän ja saksankin hallinta on suotavaa – vähintäänkin ”wiborgskan” karikoista selviytymiseksi. Vaikka kaupunki olikin 1930-luvun lopulle tultaessa voimakkaasti suomalaistunut – tai pikemminkin karjalaistunut – valitsin perinteisen monikielisyyden ja -kulttuurisuuden ilmentymänä tämän historiikin alaotsikoksi ruotsinkielisen mainoslauseen suomennoksineen.

Kirjoittaja

Syntynyt Riihimäellä 1950, ylioppilas Riihimäen lyseosta 1970, laskentatoimen ekonomi Helsingin Kauppakorkeakoulusta 1975. Valtion palveluksessa Helsingissä eri tehtävissä 38 vuotta, viimeiset noin 20 vuotta vaihtelevissa tietohallinnon tehtävissä. Eläkkeellä vuodesta 2014. Pitkäaikaisena harrastuksena Suomen ja Euroopan 1900-luvun poliittinen ja taloushistoria.

Yhteydenotot ja tiedustelut: yrjo.tiippana@outlook.com