Raimo Niemisen muistikuvia 50 – 60 -lukujen Riihimäestä

Sota oli päättynyt ja elimme 50-luvulla siitä toipumisen aikaa.  Kauppala ei muodostunut silloin vielä taajaman laidoille levittäytyneistä kauppakeskuksista.  Elettiin kivijalkakauppojen aikaa ja silloin niitä olikin paljon; esimerkkinä olkoon vaikkapa seuraava: kilometrin säteellä piirretyssä ympyrässä,  jonka keskipiste oli Kontiontien ja Petsamonkadun risteys,  mahtui 9 ruokatavarakauppaa ja viisi kioskia. Tarjontaa siis riitti,  vaikka kyse ei ollut edes kauppalan keskustasta.  Samanlaisia kauppatiheyksiä löytyi toki muualtakin.  Kun vertaamme kaupankäynnin nykytilaan,  ero on huima kauppojen määrässä.  Tosin eroa oli kauppojen valikoimissakin näihin päiviin verrattuna.

Uimala,  järvettömälle kaupungille tai paremminkin silloiselle kauppalalle oli Peltosaaressa,  johon se sai vetensä Vantaanjoesta.  Sitten päätettiin rakentaa maauimala,  joka sijoitettiin urheilupuistoon,  jossa oli ennestään jo urheilukenttä ja jalkapallokenttä.  Uimala oli komea ja arvostettu kautta Suomen.  Muistan kuinka 60-luvun puolivälissä Suomen uintimaajoukkue piti leirejään maauimalassa. Aina kun menimme uimalaan,  katsoimme ensiksi oliko Kölhin Ville paikalla?  Jos oli,  oli meillä odotettavissa komea joutsenhyppy kympistä, Villen pravuuri.  Lisäksi urheilupuiston metsikössä oli hyppyrimäki,  jossa samainen Ville oli talvella myös hyppimässä muiden mäkimiesten kanssa.  Miltei hyppyrimäen vieressä oli tanssilava.  Nyt näistä kummastakin on jäljellä vain muistot,  toisesta monttu ja toisesta tasanne,  johon on rakennettu lasten leikkipuisto.

Silloin tuo alue oli vanhempien” leikkipuisto”,  jossa miehet pensaiden suojissa Alkon tuotteiden avulla pyrkivät toipumaan sodan traumoista.  Apuna toipumiseen nähtiin paikalla myös kaupungissa tunnettu Tipu-Liisa. Tanssilavan alue oli aidattu osin piikkilanka-aidalla ja osin lankkuaidalla. Näiden aitojen takaa me lähiseudun pojat sitten saimme elämän opetusta,  ilman,  että sitä olisi meille tarkoitettu. Uteliaisuus ja nopeat jalat kuitenkin mahdollistivat kaiken seuraamisen.

Mäen herruudesta käytiin poikien kesken kivisotaa.  Poikien,  jotka olivat järjestäytynet kauppalan osien sekä asuinyhteisöjensä välisiksi joukoiksi.  Reilu 10 vuotta sitten päättynyt sota heijastui vahvasti poikien maailmaan.  Meidänkin joukolla oli kapteenina Antsa,  luutnanttina Jallu ja me pienemmät olimme sotilaita. Tosin itse sain korpraalin jämät,  kun heitin erästä petsamonkatulaista kalliolta halolla päähän. Onneksi ritsat,  lingot ja ilmakiväärit,  jotka olivat aseinamme,  eivät saaneet meidän sodissa pysyvää vahinkoa aikaan.  Tiedetään,  että eräässä kahakassa kauppalan toisella laidalla Antti menetti silmänsä näissä otteluissa.

Iltaisin nuoriso kiersi kaupungilla Apollon rinkiä ja sille alueelle syntyi myös joskus kahakoita.  Vastakkain oli useasti kaupungin siviili nuorukaiset ja varuskunnassa palvelevat sotilaat.  Joskus ne olivat ennalta sovittuja otteluja.  Kerrankin,  jo vanhempana,  olin paikalla, kun Riihimäen pojat odottelivat Kauppakujan ja Välikadunkulmassa nykyisellä Granitin aukiolla,  että sotilaat tulisivat ja kohta paikalle tulikin autollinen sotilaita.  Aseenaan heillä oli armeijan raskaalla soljella varustetut vyöt. Kahina oli valmis alkamaan. Hyvinkäälle jos menit illalla,  niin parasta oli olla hiljaa, että on Riihimäeltä.  Samoin hyvinkääläiset kun tulivat tänne,  niin eipä siinä hyvinkääläisyydestä ääneen huudeltu.  Ei uskallettu,  sillä riittävästi nähtiin  mitä tapahtui,  kun tausta selvisi mistä oltiin kotoisin. Turpiin tuli pelkästään sen takia,  että kotipaikkakunta oli väärä.

Västäräkki talossa oli Karankulma niminen ruokala,  jonka pajatsosta sai hyvin voittoja,  jos oli kellon jousi ja näppärät sormet,  jotka pujottivat kellonjousen oikeaan paikkaan.  Päivällä viinaa ostettiin Alkosta,  joka oli nykyisen Martinan paikalla ja illalla ja viikonloppuina Rommikujalta,  joka sijoittui Suokadun ja Valtakadun risteyksen nurkille.  Kysymys kuului.  ”Onks tietoo?”  Se oli sitten sillä selvä. Kumpikin osapuoli tiesi tarpeen.  Rommikujakin kuihtui pois ja varmaan yhtenä syynä siihen oli keskioluen vapautuminen ruokakauppoihin ja kioskeihin.

Asemalla oli takseina Volgia, Pobedoita ja Neuvostoliitosta tuli Mosseja lisää.  Moottoripyöriä alkoi ilmestyä katukuvaan ja tšekkiläiset Jawat olivat kovia sanoja ja kypärät eivät pakollisia.  Raviradalla ajettiin Jabeilla maarata ajoja ja urheilupuistossa pidettiin TT kisoja. Motocross kilpailuja ajettiin Räätykänmäessä,  josta ne sitten siirrettiin Riuttaan hiihtokeskuksen maille.  Nykyäänhän rata on siirretty Karhiin

Tanssi-iltoina lähti linja-auto Riuttaan Välikadulta. Perillä oli tietenkin tanssin ja vastakkaisen sukupuolen lisäksi ”Pusutunneli” tärkeäpaikka,  jossa pariskunnat piipahtivat tanssin lomassa. Tunneli oli sopivan hämyinen ja kaikki tiesivät sen tarkoituksen. Nykyäänhän sekin on purettu pois. Kiskonlavalle,  joka rakennettiin korvaamaan Urheilupuiston lavaa,  ajeltiin Riihiviidantien varteen pyörillä.  Lasitehtaan vieressä oli Kisa-pirtti,  jossa oli myös tansseja muun toiminnan ohessa.  Kaupungilla tansseja järjestettiin Rityssä ja Kerhotalolla.  Myös Vantaan Omalla Kodilla järjestettiin tiistaitansseja,  mutta Hikiän ja Selänojan pojat eivät oikein tykänneet,  kun me menimme sinne kaupungista.  Se koettiin sen seutukunnan poikien alueeksi ja joskus tuli kiire poistua,  kun hikiäläiset pyrkivät liian lähelle.  Patastenmäkeläisten ja uhkolalaisten kanssa pärjättiin jotenkuten sillä olimmehan samoissa kouluissa ja näin miehet olivat tutumpia kuin hikiäläiset. Patastenmäkeen piti mennä tasoylikäytävän kautta, joka oli nykyisen sillan vieressä eteläpuolella. Patastenmäen sillan valmistuttua liikenne siirtyi sille ja ylikäytävä jäi tarpeettomaksi poistuen lopulta kokonaan. Patskuun piti siis mennä, ei vahingossa vaan tietoisesti, se oli oma erillinen alueensa, joka eli omaa vahvaa elämäänsä ehkä hieman erillään muusta kauppalasta,  mutta kuitenkin kiinteästi siihen kuuluen.

Korttionmäessä oli kaatopaikka ja siellä ” ikuinen tuli ” kun kaatopaikkajätteet paloivat. Mäen rinteessä oli pahveista ja oksista kyhättyjä majoja,  joissa kaatopaikka-alueen asukit yöpyivät.  Eväinä oli kaatopaikalta löydetty ruoka,  juomana Alkon tuotteet ja niiden korvikkeet.  Yhteiskunta tiesi heidät,  mutta heidän elämänsä jatkui näin,  oli kesä tai talvi. He olivat vapaita ja halusivat säilyttää vapautensa.  Meistä muista asia ei ollut noin,  mutta heille se oli.

Kaupungin tehtaat,  lasitehtaat ja liimatehdas muodostivat omat yhteisönsä asuinalueina työläiskortteleineen,  samoin varuskunta, vankila ja VR.  Kyseisten työpaikkojen välittömässä läheisyydessä oli työnantajien asunnot,  joissa työntekijät asuivat.  Elettiin siis kauppalassa,  joka muuttui kaupungiksi vuonna 1960.  Kaupungiksi, jossa sisällä oli useita ”pikku kyliä”,  jossa kaikki tunsivat toisensa ja toistensa tavat.  Se oli rasite,  mutta samalla myös vahvuus.

Kaupunki piti sisällään Keisarin,  joka ajeli kippurasarvisella polkupyörällään ja poltteli piippua ladaten sen välillä Jymy-tupakalla. Toinen polkupyörällä liikkuva miltei kaikkien tuntema oli Antero,  joka oli asemaravintolan lähetti.  Hän ajoi kolmipyöräistä tavarankuljetuspyöräänsä aina ryhdikkäänä ja koppalakki päässä.  Jos Anterolle huusi ”Ryhti”,  niin hän korjasi ryhtinsä vieläkin suoremmaksi jos se vain oli mahdollista.  Anteron velipoika Pauli halusi välillä toimia liikennepoliisina,  vaikka valmiuksia ei ollut ihan normaaliinkaan elämään.  Harmittomia miehiä kummatkin.  Entäpä sitten Artsi,  joka otti matsia milloin kenenkin kanssa.  Hänellä tie vei sitten myöhemmin kiven sisään,  mutta silti miltei kaikki hänet tiesivät.

Kauppalassa oli monia baareja,  joissa kussakin oli omat kantajoukkonsa.  Oli Kivitaskun,  Katariina,  Valion ja Hämeen-baarit ja jokaisessa oma kantajenginsä.  Jos toisten baariin meni,  niin kyllä siellä olla sai,  mutta ulkopuoliseksi itsensä tunsi.  Keidas,  Riihilinnan talossa oli oma lukunsa,  jossa viihdyttiin ja koettiin omaksi klubiksi yhteisine lauluiltoineen,  ennen karaoken keksimistä. Muita yhteisiä paikkoja olivat urheilupaikat ja tanssipaikat,  joihin kokoonnuttiin.  Urheilupaikkojen ja tanssipaikkojen yhdistelmäksi voitaneen kutsua rusettiluisteluita,  joita järjestettiin talvella urheilukentällä.  Siellä nuoret tapasivat ja tavoittelivat vastakkaista sukupuolta luistelun ja musiikin tahtiin.  Rusettiluistelijoiden ikä oli kuitenkin reilusti alle täysi-ikäisyyden,  joka tuolloin oli 21 vuotta,  mutta sieltä se monella alkoi musiikin tahtiin,  joka koostui Elviksestä,  Paul Ankasta ym.  ajan sankareista, – yhteinen taival.

Kaupungissa oli useita kouluja.  Kansakouluja oli lukuisia, olimmehan suurta ikäluokkaa. Ikäluokkamme suuruus ilmeni myös luokkakoossa.  Oppilaita oli luokassa 36 – 42 ja yksi opettaja. Kouluavustajista ei ollut puhettakaan.  Järjestys kuitenkin säilyi,  sillä yhteiskunnan asenne oli järjestykseen nojaava.  Ei silloin nostettu syytettä,  jos opettaja tarttui olkapäästä kiinni tai antoi tukkapöllyä, kuten lyseomme rehtorilla,  lempinimeltään Kyylällä oli tapana tehdä.  Se oli keino,  jolla meidät pojat pidettiin järjestyksessä.  En usko kellekään meistä jääneen minkäänlaisia traumoja kyseisistä Kyylän toimenpiteistä.  Jatkokoulussa koulunjohtajalla Vikillä oli myös maine,  joka kertoi, että jämpti mies oli kysymyksessä ja pullikointi oli turhaa.  Lyseon ja jatkokoulun lisäksi oli tyttölyseo. Kauppaoppilaitos aloitteli toimintaansa ja Vesilinnassa toimi valtion askarteluohjaaja opisto,  josta valmistuneet sijoittuivat erilaisiin laitoksiin kuten vanhainkoteihin, lastenkoteihin ym.  Teknillinen oppilaitos oli myös monella seuraavana koulutuspaikkana,  kun keskikoulusta tai ammattioppilaitoksesta oli valmistuttu.

Kaupunki tunnettiin lasista,  puusta,  aseista,  varuskunnasta ja rautatiestä. Hämeenkadun ja Koulukadunkulmausta hallitsi monumentaalinen Tekan/Havin tehdas. Se oli muista tehtaista poikkeava,  sillä muut sijaitsivat kaupungin laidoilla,  kun taasen Teka/Havi oli keskellä kaupunkia.  No olihan Oravan tehdaskin suhteellisen lähellä Istuinkiven sillan vieressä,  samoin kuin meijeri,  joka oli Karankadulla ennen Pohjoista koulua.  Virkin Virvoke oli Pohjoisella Rautatienkadulla ja sieltä kävimme ostamassa halpaa roskalimskaa.  Miksi sitä sanottiin roskalimskaksi,  en muista,  mutta hyvää se kuitenkin oli.  Nykyään siinä on HYRIAn toimipiste Muut tehtaat olivatkin kaupungin laidoilla.  Nyt Oravan tehtaat on puolustusvoimien käytössä ja entinen meijeri on mainostoimiston ja konttorikoneliikkeen hallinnassa.  Havin paikalla on kerrostaloja.  Entisestä teurastamosta Eteläisen koulun vieressä on tehty Nuorisotalo. Tarmokkeen kermatehtaan paikalla Lopentien ja Kolehmaisenkadun risteyksessä on nykyään kerrostalo.

Keskustassa oli puutaloja ja kaupungin kadut saivat pikkuhiljaa asfaltin.  Olimme pikkukaupunki joka eli elämäänsä. Kaupunki,  jossa oli kaksi tavarataloa,  kauniisti somistettuine ikkunoineen,  toisiaan vastapäätä.  Ja kunnollinen keskusta,  joka toimi. Täällä oli hyvä ja turvallista elää.

Raimo Nieminen