Minun kokemukseni sotatoimista ovat jatkosodasta ja sisältyvät pariin muistikuvaan.

Ensimmäisessä muistan, kuinka Lopentiellä kulki marssirivistöjä   johonkin. Niitä oli kulkenut aikaisemminkin. Mukana varmaan myös saksalaisia joukkoja, koska oli varoitettu, että lähelle ei saa mennä. Saksalaiset kun voivat viedä mukanaan.

Toisessa muistan, kuinka peräkamarin ikkunasta katsoin vanhempieni kanssa eteläiselle yötaivaalle, jonka valaisivat ilmapommituksen aiheuttamat valoefektit. Kyseessä oli kaiketi eräs viimeisiä jatkosodan pommituksia Helsinkiä vastaan. Riihimäkeä ei jatkosodan aikana pommitettu, vaikka talvisodassa saimme niskaamme jopa 4000 pommia.

Jatkosodan ja yleensä koko pula-ajan aikaiset muistoni liittyvät ensi sijassa perheen omaan ruoka- ja varustehuoltoon, josta vastasi äitini. Hän huolehti ennen muuta ruuan laitosta päivittäin. Lounas syötiin arkisin kello 11.15 täsmällisesti. Säännöllisyys tuli siitä, että isä kävi kotona syömässä. Sakossa, kuten muissakin tehtaissa ruokatunti oli 11.00 – 12.00. Matka Sakosta kotiin kesti kävellen 15 minuuttia, pyörällä toki vähemmän aikaa. Syömiseen jäi siis aikaa puoli tuntia. Lauantaina, kun työaika oli 7.00-14.00 ei ollut ruokatuntia ja silloin isällä oli eväät mukana.

Ruokaa oli aina, vaikka korttiannokset eivät tietysti riittäneetkään. Nykymittapuun mukaan suurella omakotitontillamme viljeltiin vähän kaikkea, myös talven varalle. Tällaisella kotitarveviljelyllä oli aivan valtakunnallisestikin tarkasteltuna suuri merkitys sodanaikaisessa ja sen jälkeisessä ruokahuollossa. Lisäksi pidettiin eläimiä mm. kanoja. Lammas oli kesällä varsinaisen tehtävänsä lisäksi mainio ruohonleikkuri. Porsas pantiin lihoiksi jouluksi. Eläinten pito oli jotenkin luvanvaraista ja teuraasta piti luovuttaa merkittävä osa kansanhuollolle. Se oli tietysti turhauttavaa, joskin isänmaallista.

Toinen tapa kartuttaa korttiannoksia oli hamstraus. Äidillä oli yhteyksiä useisiinkin maalaistaloihin Riihimäellä ja Lopella sekä aina Hausjärveä ja Kärkölää myöten. Osa tästä ruuanhankinnan sektorista oli laillista, osa ehkä ei aivan. Toisaalta tahot, jotka päättivät korttiannoksista, olivat kyllä alunperinkin ajatelleet, että merkittävä osa elintarvikkeista tullaan joka tapauksessa hankkimaan harmailta markkinoilta mustasta pörssistä.

Näillä matkoilla äiti kävi yleensä polkupyörällä. Junalla saattoi kulkea Kärkölässä, Lappilassa, Mommilassa ja Oitissa. Se oli kuitenkin vähän vaarallista, junissa pidettiin ratsioita. Ei ollut tarkoituksenmukaista joutua luovuttamaan hankinnoistaan pohjattomaan kansanhuollon tarpeeseen. Lisäksi saattoi saada sakkorangaistuksen. Niin huonosti ei äidilleni kuitenkaan kertaakaan käynyt.

Muutoin tästä perheen huoltopäällikön toiminnasta on paljonkin kerrottavaa.

Reijo Salmi