Päivystävä veturi oli puskenut kotoisan härkävaunuparimme Peltosaaren ylikäytävän viereen tihkusateisen aamuyön tunteina lokakuussa 1944. Katselimme aamun sarastaessa vaunuovesta ja seinäluukusta Peltosaaren maisemiin ja siellä häämötti iloksemme uimalan hyppytorni! No uimaan ainakin päästään me veljekset iloitsimme. Vaunujemme toisella puolella näkyi hyvinhoidetun näköinen puutalovaltainen yhdyskunta, jonka kuulimme olevan Riihimäen kauppala.

Isä haki veturitallilta resiinalla pari ämpäriä tuoretta kaivovettä ja niin alkoi aamupuuron ja korvikkeen keitto punahehkuisella kaminallamme. Olimme saapuneet uudelle jännittävälle kotiseudullemme. Emme tienneet ymmärrettäisiinkö karjalanmurrettamme ja miten meihin siirtolaisiin suhtauduttaisiin? Otettaisiinko meidät osaksi uutta meille tuntematonta yhteisöä? Meillä oli vain sopeutumisen vaihtoehto, muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Pääsääntöisesti meidät otettiin hyvin vastaan. Isälle järjestyi mieluisa työ isossa paikallisessa rautatieläisyhteisössä. Äiti sujahti heti mukaan paikalliseen monimuotoiseen järjestötoimintaan. Ja minä pääsin jatkamaan Karjalassa alkanutta koulunkäyntiäni Pohjoiselle koululle, joka toimii tietääkseni edelleen.

Luokkatoverini ymmärsivät pilkkaamatta karjalanmurrettani ja minä heti aika hyvin Etelä-Hämettä. Ja mikä parasta, koulussa oli wc, mikä meidän härkävaunusta kokonaan puuttui! Talvi painoi päälle ja lämpöeristämätön härkävaunu kävi yhä kylmemmäksi, mutta siihenkin saatiin lopulta ratkaisu! Siitä seuraavassa jutussa.

Paavo S. Vepsä, juuret Laatokan Karjalassa